Crazy - TJ24

Joulukalenteri avattiin tänään, koska TJ 24 ja kuka ottais joulukalenterin muka mukaan lentokoneeseen???

Noniin, Opatijan rivieralla olisi jäljellä ainoastaan 24 päivää. Mitä!? Fiilikset on tällä hetkellä aivan sekavat. Malttamattomina odotetaan kotiinpaluuta, mutta toisaalta kauhistuttaa ajatus siitä, ettei tällaiseen elämään täällä voi enää palata. Miten tässä näin kävi?

Auringonnousu kuuluisalla Opatijan rivieralla marraskuussa matkalla töihin

Muistan vieläkin päivän, jolloin saavuimme Rijekaan. Se tuntuu eiliseltä. On niin selvä muisto siitä kauhun tunteesta, mitä ei uskaltanut sanoa ääneen. Kun kävelimme ennen asuntoomme pääsyä Rijekan hiljaisessa keskustassa ja etsittiin aamupalaa. Kaikki tuntui harmaalta ja kylmältä. Ihmisiä ei näkynyt ja kaupunki ei vaikuttanut ihan siltä, miltä oli kuvitellut. En itsekään tiedä, mitä odotin, mutta muistan vain ajatuksen " Ei luoja...tässäkö me nyt ollaan. 3 kuukautta!! Täällä !? Mitä, jos en viihdy eikä tästä tulekaan se mahtavin ja hienoin kokemus??" Hahaha. Nyt sille nauraa. Ekan yön jälkeen fiilikset ja olo hieman paranivat.

Nyt siitä onkin jo 73 päivää. Voi ihme, mihin se aika on hurahtanut.

Fiilikset Rijekan uskottavuudesta muuttuivat aika pian tämän nähtyä

Ensivaikutelma paikallisista oli mielenkiintoinen, muistutti vahvasti Viroa. Kokemukset asiakaspalvelusta oli suurimmaksi osaksi aika negatiivisia. Kun opeteltiin sanomaan kroatiaksi "Dobar dan & Hvala", kaikki muuttui. Ihmisistä tulikin ystävällisiä ja iloisia. Se merkitsee yllättävän paljon, kun edes yrittää. Ensimmäiset sosiaaliset tilanteet olikin, kun tapasimme opettaja Kristianin ja tutorimme Antonian koululla. He ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja toivottivat tervetulleiksi.

Tuossa yliopiston rakennuksessa tapasimme mukavat Kristjanin ja Antonian

Ensimmäinen trauma harjoittelupaikassa oli ohjaajamme kielitaidottomuus ja epäkiinnostuneisuus. Kun et tiedä miten uudessa paikassa toimia, niin pyrit toimimaan mahdollisimman hyvin ja aikaisempien kokemusten perusteella, eikö? Noh, täällä se ei toiminut. Jälkikäteen saa nauraa itselleen oikein huolella, kun muistelee ensimmäistä viikkoa harjoittelussa. Vaikutettiin varmaan aivan hulluilta yli-innokkailta ja nenäkkäiltä. Opittiin pian, ettei täällä turhia kysellä ja varmaan fiksua pitää aluksi matalaa profiilia. Ei siinä, kyllä me ne turhat kysymykset ollaan pidetty vieläkin. Edelleen kysellään aika paljon, vaikka yleensä me ei siitä mitään hyödytä. Hauskaa se silti on! Myös kielitaidomme ovat kehittyneet hurjasti alkumetreihin verrattuna. Ei tunnu enää missään, ohjata potilaita ja tilanteita lähestulkoon kokonaan kroatiaksi tai enkku-kroatia-siansaksaksi. Kroatian taidoilla pärjäämme asiakastilanteissa, joissa asiakkaat eivät enkkua puhu. Paikalliset kuitenkin kannustavat oppimaan kieltä ja muistavat aina ystävällisesti vinkata, miten jokin sana äännetään tai miten se ylipäätään kroatiaksi sanotaan.  On ne mukavia! Osataan me myös joitakin eläimiä ja muita ei-niin-tärkeitä -sanoja :)))))

Guster.

Eipäs jäädä liikaa jumiin sinne menneisyyteen ja palataanpa tähän päivään. Nyt olen löytänyt onnellisen arjen. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta voin aika hyvin. Paljon paremmin, mitä viimeisen vuoden aikana Seinäjoella. On mukavaa lähteä aamulla aivan mahdottoman ihanissa maisemissa töihin. KYLLÄ, ihmetellään edelleen näitä kyseisiä maisemia JOKA IKINEN PÄIVÄ. Tiedän, että päivästä tulee kiva, koska kuulun työporukkaan. Tiedän, että olen yksi muista, enkä vain opiskelija. Työntekijät (kaikki, eikä vain fysioterapeutit) on tottuneet näkemään naamamme joka päivä kahvilan terassilla eväitä syödessämme. Ei taida olla edes yhtä päivää jäänyt välistä, kun en olisi ostanut samaan aikaan sen yhden Cappuccinon toastilla tai ilman. Lähes kaikki hymyilee ja moikkaa joka aamu, kun tulen töihin ja tervehtii vielä lisäksi päivällä ohimennessään. Potilaat ovat älyttömän ystävällisiä ja kiitollisia kaikesta, mitä heidän kanssa teen. Parasta on tunne, että olen tärkeä. Täällä, jos jossakin tuntee olonsa arvostetuksi ja tärkeäksi. Täällä ollessa on varmistunut, että tämä ammatti on minulle se oikea. Päivämme sisältävät nykyään yhden asiakkaan heti aamusta, kaksi jumppaa - yläraajat & alaraajat, kaksi allasjumppaa ja omat asiakkaat näiden jälkeen. Päivät menee nopeasti ja pääsääntöisesti töissä on hauskaa ja hyvä ilmapiiri. Myönnetään, osa teistä tietääkin, millaisia sekopäitä me ollaan. Täällä ei sekopäisyyttä ole tarvinnut peitellä, koska niin on kyllä kaikki muutkin ihan yhtä sekaisin. Ainakin melkein.

Työkaveri ennen, kun Jaska astui kuvioihin

Töiden jälkeen odottaa mukava pieni kuntosali tai lenkki ulkomaisemissa rantapolkua pitkin. Nykyään salitreenin lisäksi on tullut myös uinti, koska työpaikan kuntosalin kuukausikorttiin sisältyy myös rajaton uima-altaan käyttö. Nyt kyseessä ei ole siis normaali kaupungin uimahalli, vaan allas kylpylän puolella, missä voi uida matkaa ja lisäksi kylpeä porealtaissa. Aika mahtavaa. Eihän tämä halpa lysti ole (henkilökunnan hinta rajattomalle salin käytölle ja uima-altaalle on 50e/kk), mutta aika motivoiva hinta ja ympäristö treenata. Tämä on varmasti yksi syy hyvälle ololle täällä, kun jaksaa liikkua työpäivien jälkeen ja saa mukavaa vaihtelua koulutehtäville. Koulutehtävistä puheen ollen niitä on aika paljon. Saa ne kaikki tehtyä, ei sinänsä hätää, mutta ollaan aika monet illat istuttu lopulta vain koneella tekemässä tenttejä ja tehtäviä työpäivien jälkeen.

Siellä on lunta! Siellä korkealla vuorilla. Näetkö? HÄ!?

Joihinkin päiviin mahtuu kauppareissut rakkaaseen Spar´iin ja kahvi- ja ruokahetket kavereiden kanssa. Kerran ollaan käyty onnistuneesti elokuvissa ja muutaman kerran Rijekassa ostoksilla. Enimmäkseen tällä hetkellä aika kuluu arjen pyörittämiseen ja energiaa aktiiviseen matkustamiseen ei oikein ole. Toki ollaan käyty useamman kerran "lähellä" olevissa kaupungeissa, kuten tietenkin Rijekan lisäksi Zagreb, Pula ja Italian Trieste.

Italialainen poliisimies odottelemassa liikennevaloissa Triesten keskustassa. Nätti tyyli hermanni.

Tämä viikonloppu aloitetaan Opatijassa järjestettävillä suklaafestareilla ja tyttöilyllä. Tarkoitus olisi käydä viimeisellä viikolla ennen kotiinlähtöä myös Ljubljanassa ja tietenkin työpaikan pikkujouluissa.

Triesten paikallinen.

Ihmiset täällä muistuttaa paljon ihmisiä kotona (Virossa). Kulttuurissa on enemmän samoja tapoja kuin Suomessa ja ruokakin on aikalailla samaa (hedelmävalikoimaa lukuunottamatta).
Täällä on tullut kotoisa olo ja ihmistä on tullut rakkaita. En sano, ettenkö kaipaisi kotiin tosi paljon. Kyllä, kaipaan. Kuitenkin harmittaa hirmuisesti, etten voi tulla tänne takaisin muutamaksi kuukaudeksi tekemään töitä ja ottamaan henkisesti vähän rennommin. Apua, me lähdetään ihan pian!

Kaverit ja perhe siellä ruudun toisella puolella, on kyllä jo hirmuinen ikävä teitä <3 (Nähdäänkin jo pian :))

Syksyinen aamu. Menossa töihin :). Taas.

OMG. 24 days to go and 73 behind already. It feels crazy. We just got here - little scared and desperate, but now it doesn´t feel like we want to go back. Of course we miss our family and friends, but we will also miss everyone here. You guys know who you are if you´re reading this ;) And we will not forget our dear friend in Turkey either.
 This mental and physical journey here has made us better as a people and also made us see the biggest differences. We have lovely new friends and coworkers here, but we haven´t forgot our friends and family back there either. Feelings are confusing. That´s the worst part.
 Before we leave, we will enjoy Opatija´s Chocholate Festival, Girlsnight, Christmasparty ja hopefully also a trip to Ljubljana and Zagreb´s Chirstmas market. Thinking about these 24 days left and also what is waiting me at home makes me feel nervous! Well, life is really amazing and full of surprises!

Hohoho kyllä se joulu tännekin tulee!

- Nabu

Song of the day: Crazy - Gnarls Barkley
https://open.spotify.com/track/1vxw6aYJls2oq3gW0DujAo